Lähtö Pikalevosta levätyin jaloin tuntui hyvältä. Aurinko oli pilvien peitossa, mutta keli oli silti lämpimämpää kuin aiempina päivinä. Maisemat vaihtelivat vuorotellen jääpeitteisten järvien, lehdettömien metsien ja metsäpalojen jäljiltä olevien pusikkojen välillä. Liikenne vähentyi reilusti siitä mitä se oli ennen Pikalevoa. Pitkien suorien jälkeen tuli pieniä mutkia, joidenka jälkeen uusia pitkiä suoria. Ennen 90 kilometrin päässä Pikalevosta olevaa ensimmäistä kaupalla varustettua kylää Sazonovoa, tiestä erkani vain muutamia mutaisia reittejä.

Sazonovossa pyysimme pihalla puita kantaneelta naiselta vettä, ja kohta istuimme sisällä teekupposten äärellä. Jatkoimme kylään tutustumista. Joenvarressa olevassa kirkossa oli ruuhkaa. Sisään astuttuani, oikealla puolella nurkassa olevien vanhempien naisten laulu loi maagisen tunnelman vanhaan kirkkoon. Vasemmalla olevassa isossa metallisessa pöntössä oli tarjolla teetä. Pääsalin oikeaan takanurkkaan jonotti joukko ihmisiä saamaan papin siunauksen. Meidän Laurin kanssa täytyi kuitenkin etsiä vielä lisää vettä ja sopiva telttapaikka yöksi.

Pyysimme kolmelta myös puita kantaneelta naiselta vettä rauhallisen kylätien varrella. Pitkän epämääräisen aidan yli huudellun venäjänkielisen keskustelun ja viittomisen jälkeen kiitin, vaikka emme vettä heiltä onnistuneet saamaankaan. ”Ole hyvä”, vastasi yksi naisista hymyillen. Sekavan tilanteen jälkeen poistuimme pettyneinä. Noustuamme pyörien päälle ja vilkaistuamme tietä, totesimme jälleen nolanneemme itsemme, sillä olimme kokoajan olleet vain kymmenisen metrin päässä pientareella olevasta kylän kaivosta. Täytettyämme vesivarastomme lievällä sivumaulla höystetyllä kaivovedellä poistuimme kylän lähellä olevaan rauhalliseen metsään yöksi.

Iltapalaa Sazonovolaisessa metsässä

Iltapalaa Sazonovolaisessa metsässä

Heräsin yöllä kylmän räntäsateen ropistessa telttan kattoon. Vaikka lämpö ei laskenut pakkaselle missään vaiheessa, loppuyön nukkumisesta ei tullut mitään. Seurasin auringon nousua lämpimän nuotion ääressä Laurin nukkuessa. Tuulisella, mutta lämpimällä maaseudulla ajetun 50 kilometrin jälkeen saavuimme seuraavaan, pari kilometriä päätieltä pohjoiseen olevaan pikkukylään. Ensimmäisen vastaan tulleen talon pihalla olleet mies ja nainen viittoivat eteenpäin kysyessäni oliko kylässä kauppa. Kiireettömän näköinen vanha paloauto ajoi kylään johtavalla tiellä vilkut päällä vastaamme. Kaivon ohitettuamme, löysimme kalliin pienen kaupan. Samalla tien toisella puolella aikaansa viettäneet lapset ryntäsivät ihmettelemään kylään eksyneitä turisteja. Kaupan portaiden kaiteella istuvan tupakkaa polttavan joukon vanhimman pojan haastatellessa meitä kamerapuhelimet räpsähtelivät, kun jokainen halusi vuorollaan tulla meidän kanssa kuvaan.

Täydellinen pyöräilytie muuttui töyssyiseksi ja täriseväksi betonitieksi, jota reunusti valtavat suot. Leveähkön joen ylitettyä ostimme kaupan kaikki myynnissä olleet kuusi banaania. Laitoimme teltat koskemattoman näköiseen metsään ja menimme otsalamppujen valossa keräämään polttopuita. Jäkälässä olleista isoista tassunjäljistä ja useista nenän korkeudelta raavituista, tuoretta pihkaa vuotaneista männyistä näki ettemme olleet metsän ainoat asukit. Makkarat grillattua siirryimme telttoihin. Päivän tapahtumia makuupussissa sulatellessani mietintäni katkaisi pusikosta kuuluneet askeleet, jotka eivät olleet Laurin.

Karhun tekosia?

Karhun tekosia?

Aamulla olin onnellinen todetessani, että kumpikaan meistä ei ollut yön aikana joutunut karhun syötäväksi. Sekavalla huoltoasemalla olevan kontin kalteroidun ikkunan takana istuva nainen ei ollut yhteityökykyinen, kun pyysimme päästä kontin sisälle katsomaan mitä ruokaa hyllyillä oli myynnissä. Nälkäisinä jouduimme tyytymään kontin ulkopuolella, lukitussa kylmäkaapissa olleisiin sipsipusseihin. Sade muutti kelin koleaksi. Luulimme olevamme pitkän tien ja sateen pahiten kohtelemat kulkurit, mutta totesimme olevamme väärässä ohittaessamme neljä, ristiä ja lyhtyä kantavaa, jalkasin liikkeellä olevaa sankaria.

lauri_tserepovets

Metsissä vietettyjen päivien jälkeen odotimme innolla pääsevämme seuraavan kaupungin palvelujen ääreen. Tserepovets esittäytyi meille harmaana teollisuuskaupunkina. Lehdettömät puut ja pensaat, sekä jo valmiiksi pilvinen päivä korostivat teollisuusalueen lukuisista piipuista kohoavaa jättimäistä savumassaa. Sadan kilometrin pituisen, euroopan toiseksi suurimman tekojärven Rybinskayen rantaan kasattu kaatopaikka vei halut kylpeä järvessä. Ankean alueen päätteksi löysimme yli 300 000 asukkaan kaupungin paremmat kasvot. Kontaktimme Max odotti meitä kaupungin keskus aukiolla. Kysyimme reittiä aukiolle eräältä kaupungilla kävelleeltä naiselta. Heti alkuun nainen kysyi meiltä olimmeko Suomesta. Vastattuamme myöntävästi, hän esittäytyi Heleniksi, etsimämme Maxin puolisoksi. Lähdettyämme yhdessä kävelemään kohti Helenin asuntoa, Suomi-pipoinen Max pyöräili meitä vastaan. Kylvettyämme pääsimme syömään tattareita maidon ja voin kera. Kauniiseen kaupunkiasuntoon saapui myös Helenin ja Maxin ystävä Andry. Jutustelun ja valokuvien jälkeen väsähdimme nopeasti.

Yhden lepopäivän sijasta olimme Tserepovetsissa viisi yötä Laurin saatua ruokamyrkytyksen. Meitä piteli kaupungissa myös polkupyöräparaati, johonka isäntämme Max toivoi meidän osallistuvan. Lähtöpäivän aamuna kokoonnuimme puistoon paraatia varten yli kolmen sadan muun pyöräilijän kanssa. Maxin pyörän tarakalle teipattu mankka ja pyörään kiinnitetty variksenpelätin keräsi katseita kaupungilla. Vähintään yhtä kiinnostavia olimme me Laurin kanssa. Sana suomalaisista pyörämatkaajista oli levinnyt. Viiden kilometrin paraatilenkin ja pormestarin puheen jälkeen annoimme haastattelun televisiokameralle ja paikallislehden toimittajille.

Lauri sammuttamassa maastopaloa

Lauri sammuttamassa maastopaloa

Muutama paikallinen pyöräilijä saattoi meidät kaupungin laidalle. Kaupunki vaihtui raikkaaksi maaseuduksi. Tie kulki pellon ja oikealla puolella olleen Rybinskaye-järven välissä. Tien vierestä nousi savua. Poljettuamme savun kohdalle jätimme pyörät tien laitaan ja rupesimme sammuttamaan alkanutta ruohikkopaloa. Kiikutimme vettä ojasta pulloissa ja talloimme liekkejä. Kuivassa heinikossa palo levisi nopeasti sammutusyrityksistämme huolimatta, eikä ohi ajaneista autoilijoistakaan ollut apua. Muutamien metrien kokoinen palo oli moninkertaistunut. Lopulta paikalle saapui tien toisella puolella olevalla mäellä asuva Vova, lapsenlapsensa Igorin kanssa. Nelisteen saimme tulen kuriin. Vova oli esimerkilliseen sammutustyöhömme niin tyytyväinen, että kutsui meidät kotiinsa syömään vaimonsa Irinan loihtimia perinteisiä venäläisiä herkkuja. Borssikeiton jälkeen olin jo kylläinen, mutta Irina toi pöytään toisen valtavan padan joka oli täynnä riisiä ja lihaa. ”Suomelle!”, sanoi vain venäjää puhunut Vova kohottaessamme jo neljänsiä vodka snapseja. Kahvien jälkeen saimme mukavalta kolmikolta mukaamme vielä säkillisen oman maan perunoita, purkillisen suolakurkkuja ja mansikkahilloa.

antti_autiotalo

Maa tekojärven ympärillä oli märkää riippumatta olimmeko mäen päällä vai alla. Teillä pomppi satoja sammakoita, eikä telttapaikkoja soisesta maasta löytynyt. Pitkän etsinnän päätteksi löysimme yöpaikan hiirienasuttamasta mökistä. Päätimme kuitenkin käydä katsomassa puron toisella puolella olevaa kirkkoa, toivoen, että sieltä löytyisi parempi paikka.

Lauri koki herätyksen munkkiluostarissa

Lauri koki herätyksen munkkiluostarissa

Kirkon ohessa oli myös luostari. Kun munkit saivat rukouslaulunsa laulettua yksi heistä ohjasi meidät munkkien asuttamaan huoneeseen, joka oli täynnä ikoneita, raamattuja, laulukirjoja ja ristejä. Oli pääsiäissunnuntai, päivä jolloin munkkien paasto päättyi. Aloitimme illallisen johtavan munkin johdolla suoritetun rukouksen jälkeen. Englantia puhuva munkki tuli pöytäämme kertomaan elämästään ja luostarin tavoista. Punaista omenaa käsissään pyöritellessä hän kertoi rukoillessaan tuntevansa jumalan samaan tapaan kuin omenan käsissään. Päätimme ruokalun vastaavaan rukoukseen jolla sen aloitimme ja saimme esittely kierroksen luostarin pihapiiriin. Pipopäinen munkki lypsi lehmiä käsin hämärässä navetassa kanojen ja kissojen seuratessa. Puoli viideltä aamulla kilisevä kello kulki luostarin natisevalla käytävällä merkkinä siitä että oli aika nousta rukoilemaan. Munkit siirtyivät kirkkoon kolmen tunnin aamurukoukselle, me käytimme tuon ajan lepoon.

Tuulinen aamu ladossa lähellä Danilovia

Tuulinen aamu ladossa lähellä Danilovia

Tie oli rauhallisempi kuin kertaakaan aiemmin. Talojen kanat eivät enään olleet häkeissä vaan vaelsivat vapaina laiduntavien lampaiden tapaan. Kyläkoulun pihalla ja heinäladossa nukuttujen öiden jälkeen tuuli oli kerrankin puolellamme. Saavuimme Volgan varrelle rakennettuun Jaroslavliin ennen puoltapäivää. Siellä meitä odotti opettajana työskentelevä Anton.

3 Comments

  • Niko Wass sanoo:

    Täällä kotosuomessa turvallisesti fillarilenkkiä heitetään… Kun pojat painaa kohti tuntematonta! Onnea valitsemallanne tielle. Hienoja kokemuksia taatusti tarjolla.

    Mottona: pedaling is your only fucking option – have a pleasant journey

  • cALJU sanoo:

    Hienoa jätkät! Myötätuulta koko pitkälle matkalle!

  • Anna sanoo:

    Mahtavaa tekstiä! :)

Leave a Reply to Anna Cancel Reply