Patagonia

23.2.2018

Hei kaikki!

Siitä on jo aikaa kun onnistuneesti lopetimme pitkän matkamme Laurin kanssa päätepisteeseemme Porvooseen heinäkuussa 2016. Kuten voitte kuvitella, yli kahden vuoden ja kolmen kuukauden matkustamisen jälkeen kotiin palattua oli paljon nähtävää ja tehtävää. Parin kuukauden ihmettelyn jälkeen vuokrasimme Laurin kanssa yhdessä asunnon ja teimme hetken töitä Helsingissä niinkuin normaalit ihmiset. Sitten päädyin Libanoniin, jossa olen ollut töissä kohta vuoden. Muistelen usein hetkiä matkalta ja sain viimein aikaiseksi kirjoittaa joitain muistoja talteen. Tuntuu mahdottomalta tehtävältä purkaa näin pitkää matkaa tekstiksi, kun jokaiselta päivältä olisi voinut tehdä oman kirjoituksen. Mutta tässä joitain mieleenpainuvimpia hetkiä Patagoniasta loppuvuodesta 2015.

-Antti


 

Kaiken piti olla valmista. Pakkasin pyörän viimeiselle koeajolle, ja lähdin polkemaan edeltävinä kuukausina tutuksi tulleita Brisbanen mäkiä ylös ja alas, kohti Laurin kämppää. Yhdessä niistä Brisbanen valaisemattomista alamäistä, jossa nopeus kiihtyy lähelle kuuttakymppiä, sain viime hetkellä väistettyä syvää kuoppaa keskellä tietä. Huokasin helpotuksesta, kunnes edessä oli uusi samanlainen kuoppa. Sillä kertaa väistölle ei ollut enää aikaa, mutta ehdin nostaa etupyörän kuopan yli. Luulin jo selvinneeni säikähdyksellä, kunnes katuvalaistuksessa tarkemmin tutkiskeltuani huomasin, että tällä kertaa vanne oli oikeasti hajonnut. Rauhalliseksi suunnittelemani viimeinen viikko Australiassa sai uutta ohjelmaa.

Lauri asunnollaan Brisbanessa syksyllä 2015.

Kiersin Brisbanen pyöräkaupat pikaisesti läpi, ja kun minkään kaupan hyllyltä ei vastaavaa vannetta löytynyt, niin pistin uuden vanteen ja pinnat tilaukseen. Osat saapuivat lentokentälle täpärästi viimeisenä arkipäivänä ennen lähtöä, josta kiikutin ne pyöräkauppaan, joka oli luvannut pistää ne kasaan. Se lupaus oli kuitenkin ollut sellaista tavallista aussi-löpinää, jota en ollut yhdeksässä kuukaudessa oppinut tulkitsemaan, ja millä ei todellisuudessa ole mitään arvoa. No worries mate, we’ll do it for ya! Nyt kun käsissäni oli tarvittavat osat kaupassa sanottiin, että he eivät koskaan tee itse rengastöitä. Sain osoitteen kaupungin toiselle puolelle johonkin renkaanrakentajan pajaan, jossa onnisti. Rengas valmistui juuri ennen sulkemisaikaa. Kuuden tunnin julkisilla matkustelun jälkeen palasin rättiväsyneenä asunnolleni, olin enemmän kuin valmis jatkamaan seuraaville mantereille. Tai niin ainakin luulin.

Lähtöpäivän aamuna olin intoa täynnä työntäessäni pyörälaatikkoani Brisbanen lentokentällä. Jostain syystä lentokentän lähtöselvitysautomaatti ei suostunut tulostamaan lentolippujani. Virkailija tuli paikalle kertomaan, että valitettavasti minua ei voida päästää lentokoneeseen, sillä minulla ei ole paluulippuja. Olin tietoinen että, Argentiina vaatii paluuliput sinne saapuvilta ulkomaalaisilta, mutta olin uskotellut itselleni, että voisin selittää olevani pyörämatkalla, ja että poistun maasta pyöräillen sieltä pois. Se ei nyt auttanut, vaan päästäkseni koneeseen jouduin lentokentältä ostamaan paluuliput, joita en tulisi koskaan käyttämään.

Minne siis olin menossa? Lentoni oli Argentiinan eteläisimpään kaupunkiin, Ushuaiaan, jota mainostetaan samalla myös koko maailman eteläisimpänä kaupunkina. Ushuaia ja sieltä tuhansia kilometrejä pohjoiseen ulottuva Patagonian alue on tunnettu voimakkaista tuulistaan ja vaihtelevista säistään. Saapuessani Ushuaiaan marraskuussa siellä pitäisi olla kesä ja parhaat säät alkamaisillaan. Ushuaiaan oli matkalla toinenkin suomalainen pyöräilijä, Sissi Korhonen, jonka kanssa pyöräilisin yhdessä ensimmäiset viikot.

Lentokone laski pilviverhon alapuolelle ja esiin tuli uskomattoman hienot lumihuippuiset vuoret, jotka rajasivat Ushuaian meren rantaan. Ushuaian pienellä hirsistä rakennetussa lentokenttäterminaalissa oli monenlaista retkeilijää, seikkailijaa ja eläkeläistä, joista moni oli jatkamassa matkaansa Etelä-Mantereelle. Ulkona ulvoi hyytävä tuuli ja satoi lunta. Kaupungin tiet olivat kuoppaisempia kuin Brisbanessa, keskusta oli rakennettu pitkälti turisteja ajatellen.

Otin tämän kuvan lentokentällä juuri kasattuani pyöräni. Haukoin henkeäni katsellessani ympärilläni olevia maisemia miettiessäni mitä Etelä-Amerikka mahtaisi tarjota minulle.

Suuntasin kaupungin ilmaiselle leirintäalueelle, kymmenisen kilometriä hiekkatietä dramaattisennäköiseen kahden vuoren välissä olleeseen laaksoon. Koko nurmikenttä oli litimärkä ja tuuli oli jo myrskyisä. Sää oli juuri sellainen kuin olin kuullut sen olevan. Leirintäalueella oli minun lisäksi vain yksi kuorma-autosta rakennettu matkailuauto, jonka kyljessä oli Etelä-Amerikan kartta ja paljon pieniä kirjoituksia eri ihmisiltä. Olin juuri menossa riippumattooni nukkumaan, kun auton ovi avautui ja joku sieltä viittoi minua. Ovi sulkeutui samantien, ettei vaakasuunnassa satanutta lumiräntää pääsisi auton sisälle. Kävelin lähemmäksi ja ovi avautui uudestaan. Ranskalaiselle pariskunnalle oli liikaa katsella selviytymistäni autonsa ikkunasta, joten he kutsuivat minut yöksi autoonsa. Gauston ja Elisabeth olivat matkanneet autollaan pitkin poikin Etelä-Amerikkaa ja heillä oli enemmän kerrottavaa kuin ranskan ja espanjan kielen alkeeni sallivat ymmärtää. Tuntui hyvältä seurata lämpöisen auton ikkunan läpi kuinka myrsky riutoi riippumattoani ja ulkolämpömittarin elohopea laskeutui nollan alapuolelle.

Gaustonin ja Elisabethin matkailuauto.

Se yö jäi myrskyisimmäksi pitkään aikaan. Sissin saavuttua pari päivää myöhemmin sää oli paljon keväisempi. Ushuaiassa oli paljon muitakin pyöräilijöitä, osa menossa ja osa tulossa Alaskasta, osa suunnitteli pyöräilevänsä suositun Carreterra Australin Chilen Puerto Monttiin. Kuulimme muilta pyöräilijöiltä Ushuaian lähellä olevan Tolhuin-kylän Casa de Ciclistasista, paikasta jossa pyöräilijät kuulemma voivat yöpyä leipomon takahuoneessa. Kiireisestä, turisteja tursuavasta leipomosta löytyi saksalainen pyöräilijä Sebastian, joka oli asunut ja ollut töissä leipomossa viimeiset kymmenen kuukautta. Sebastian näytti meille huoneen, jonka seinät olivat täynnä satojen siellä yöpyneiden pyöräilijöiden kirjoituksia. Seuraavana päivänä paikkaan saapui kaksi muuta pyöräseuruetta ja saksalainen mies joka aikoi kävellä Puerto Monttiin, parin tuhannen kilometrin päähän. Alkoi valottua kuinka suositulla pyörä reitillä olimmekaan. Lähes kaikki amerikoiden halki pyöräilevät näyttävät joko aloittavansa tai päättävänsä matkansa Ushuaiaan. Seuraavien viikkojen aikana tapasin enemmän matkapyöräilijöitä kuin missään muualla aiemmin.

Lounastauko Tierra del Fuegolla.

Rio Grandessa koimme sen paljon puhutun Patagonian tuulen ensimmäistä kertaa pyörien päällä. Yritimme epätoivoisesti päästä kaupungista pohjoiseen, kohti lauttasatamaa, josta pääsisimme mantereelle, pois Tulimaan saarelta. Sivuvastainen tuuli oli niin kova, että pyörämme kulkivat vinossa puskiessamme tuulta vastaan. Autojen ohittaessa ja blokatessa tuulen hetkeksi horjahtelimme vaarallisesti autokaistalle ja silloin kun emme nojanneet tarpeeksi tuuleen, se työnsi meidät ojaan. Pääsimme tunnissa vain muutaman kilometrin eteenpäin vaivalloisesti pyöräillen ja välillä kävellen. Onneksemme meidät ohittanut hinausauto otti meidät kyytiin ja vei meidät saaren puoliväliin, Argentiinan ja Chilen rajalle. Raja-aseman kahvilassa oli kaksi Sissin kanssa samalla lennolla tullutta ranskalaista pyöräilijää odottelemassa tuulen laantumista. Yritin saada Laurin lainaaman Primus-keittimen palamaan, mutta tuuli oli niin kova, että keittimen käyttäminen kahvilan tuulensuojaisimmallakin puolella oli mahdotonta. Sen sijaan juoksentelin kattilani perässä, jonka tuuli oli napannut mukaansa. Argentiinalainen rekkakuski lupautui viemään meidät saaren pohjoispuolen lauttasatamaan.

Rekan kyydissä Tulimaassa.

Kaikessa tohinassa olin unohtanut hävittää hunajapurkkini, jonka vieminen Chileen oli kielletty ja kuulemma johtaisi ankariin sakkoihin. Chilen rajavartijoiden pyydettäessä laukkujamme tarkastettavaksi ehdin viime hetkellä piilottaa hunajapurkkini rekan hyttiin, niinkuin mikäkin salakuljettaja. Samaan aikaan kuskimme vei mukanaan Coca-lehtiä, mutta hän sanoi tuntevansa rajatarkastajat. Matelimme loppupäivän kuoppaisella hiekkatiellä, jonka ympärillä oli lampaita ja tyhjää erämaata. Kuski kertoi, että joskus tie oli ollut vielä huonommassa kunnossa, ja silloin satamaan pääseminen saattoi kestää päiviä, jolloin rekkakuskit saattoivat hädän tullen pistää yhden lampaista lihoiksi. Saavuimme viimein satamaan auringon laskettua. Kuskimme keitti meille kuorma-autonsa hytissä matet, samalla kuin odottelimme lautan saapumista. Mate on vahvan teen tapainen juoma, jota lähes kaikki tapaamamme argentiinalaiset olivat meille tarjonneet. Sitä juodaan metallisella matepillillä kupista, joka on täynnä matepuruja ja sitten sama kuppi kiertää ihmiseltä toiselle maten tarjoajan välillä lisätessä kuppiin kuumaa vettä.

Argentiinan ja Chilen rajaa merkitsevää vuoristoa ja muutamaa mielenkiintoista kaupunkia lukuunottamatta Patagonian suurin nähtävyys on se että, siellä ei ole nähtävyyksiä. Maa on niin karua, että Argentiina on antanut sitä ilmaiseksi niille jotka suostuvat asuttamaan sitä. Argentiinan puolella etelästä kulkee käytännössä vain kaksi tietä pohjoiseen, yksi itärannikolla ja toinen lähellä Chilen rajaa. Siksi ei ollut suuri sattuma, että tapasin Gaustonin ja Elisabethin uudelleen, ne ranskalaiset, jotka auttoivat minua Ushuaiassa kuukautta aikaisemmin.

Sinä aamuna Sissi oli huonovointinen ja liftasi eteenpäin parantumaan. Päivällä Patagonian näytti jälleen mihinkä sen sääilmiöt pystyvät. Alkoi sataa rakeita. Kova hiekkatie muuttui nopeasti tahmaiseksi mudaksi, joka tarrautui renkaisiini niin, että se lopulta esti niiden pyörimisen. Aloin työntämään pyörää mudassa. Kävely oli raskasta. Jokaisella askeleella kenkäni pohjassa nousi kymmenen sentin kerros mutaa. Meni tunti kunnes ensimmäinen auto ohitti minut. Pysäytin auton ja pyysin kyytiä seuraavaan kaupunkiin. Se oli virhe. Auto oli tavaraa täynnä ja kyydissä oli jo yksi liftari. Kun auto yritti jatkaa matkaa se ei päässyt mihinkään vaan muta jumitti senkin renkaat. Yritin liftarin kanssa työntää autoa irti mudasta, mutta se jäi jatkuvasti uudelleen jumiin. Auto oli keskellä tietä ja edestä ja takaa oli tullut useampia autoja, jotka kaikki olivat joutuneet pysähtymään ja samalla jääneet itsekin jumiin. Lopulta autot yksi kerrallaan pääsivät irti ja jatkoivat matkaansa.

Tilanne oli epätoivoinen. Olin läpimärkä ja kylmettynyt. Mietin leiriytyisinkö vai jatkaisinko hidasta, raskasta kävelyä. Takaa lähestyi jämerän näköinen kuorma-auto. Nostin peukkuni pystyyn, mutta laskin sen nopeasti tunnistettuani auton. Kuinka ollakaan nuo ranskalaiset näyttivät aina osuvan paikalle, kun olin mahdollisimman haastavissa oloissa. Heille elämäni täytyi näyttää melkoiselta kärsimykseltä. Gauston avasi ikkunan ja kysyi miten pärjäilin. ¡Todo bien! Kaikki hyvin!, vastasin. Gauston osoitti tietä ja pyöritteli päätään, mutta ymmärsi itsekin, että mutaisen pyöräni oli parasta pysyä kaukana heidän autostaan. Onneksi hetkeä myöhemmin pelastukseni, valkoinen lava-auto, otti minut kyytiin. Sanoin kuskille, että paikkani taitaa olla lavalla pyörän kanssa. Hän katsoi mutaista ulkoasuani ja oli samaa mieltä. Hyytävän kyydin jälkeen kuskini jätti minut seuraavan kaupungin, Cobernador Gregoresin huoltoasemalle, jonne saapuessani sain ablodit autoilijoilta, joiden autoja olin työntänyt irti mudasta, eikä siinä vielä kaikki, sain puhuttua itseni yöksi huoltamon henkilökunnan lämpimään pukuhuoneeseen. Nukahdin nopeasti, väsyneenä ja onnellisena.

Aamulla löysin Sissin kaupungista. Olimme matkanneet kuukauden yhdessä. Kokeiltuani yksin matkustamista Australiassa olin iloinen saadessani aloittaa uuden mantereen toisen pyöräilijän kanssa. Sissi on kiehtova persoona. Sissillä oli paljon matkakokemuksia jaettavaksi Afrikasta, liftausreissuiltaan sekä pitkiltä kävelyiltä Espanjan halki. Pyöräilijöinä olimme eri lähtökohdista. ”Miten nää vaihteet toimii?!”, Sissi kysyi ottaessaan ensimmäisiä polkasuja Ushuaian lentokentältä. Hänellä ei ollut ollut Suomessa aikaa testailla pyörää juuri ollenkaan. En tuntenut olevani paljoa valmistautuneemmaksi Etelä-Amerikkaan, mutta omasta Stavangeristani oli ehtinyt reilussa puolessa toista vuodessa tulla tärkeä osa minua. Kantamukseni olivat löytäneet optimaaliset paikkansa pyörästä ja satula oli muovautunut täydelliseksi vastakappaleeksi takamukselleni. Sissi aloitteli ensimmäistä pidempää pyörämatkaansa kunnioitettavasti Patagoniasta, yhdestä maailman haastavimmista alueista pyöräilyyn. Ihailin Sissin rohkeutta lähteä reissuun lähes nollasta. Jos jotain olin oppinut pyöräillessäni Suomesta Australiaan oli se, että varaisin jatkossa enemmän aikaa levolle, siksi olin tyytyväinen aloitettuamme matkan rauhaisaan tahtiin. Sissin espanjan kielen taidoilla tulimme hyvin toimeen Argentiinalaisten kanssa, ja pian Sissiä kuunnellessa itsellenikin tarttui tärkein sanasto. Viikkojen vaihtuessa aloin kuitenkin käydä malttamattomaksi. Halusin edetä nopeammin, nopeammin lämpöisille alueille ja edullisempiin maihin. Sissillä oli mielessä päästä Buenos Airesiin itärannikolle, itse halusin edetä suoraviivaisemmin kohti pohjoista. Niinpä hyvästelimme ja jatkoimme omia polkujamme.

Poljin rankan päivän tuultavastaan. Kuinka ollakaan, juuri kun olin lopettamassa päivän pyöräilyä, näin edessä ensimmäisen talon sitten aamun. Se oli estancia, maatalo, jotka Argentiinassa ovat tunnettuja vieraanvairaisuudestaan. Päätin kokeilla onneani. Tervehdin pihalla haulikolla ammuskelemassa ollutta miestä. Hän ohjasi minut saman tien piharakennukseen, jonka yläkerrassa oli siisti vierashuone. En varmasti ollut ensimmäinen, enkä viimeinen paikalle eksynyt matkailija. Kuukautta aikaisemmin kaksi moottoripyöräilijää olivat yöpyneet estanciassa. Talossa asui lähes täysin omavaraisesti kaksi veljestä ja toisen vaimo. Pihalla oli pari hevosta ja lampaita. Syötyämme kysyin haulikolla ammuskelleelta mieheltä jäikö metsästys pahasti kesken ilmestyttyäni paikalle. Hänellä nousi hymy kasvoille ja hän lupasi näyttää kuinka metsästetään. Parissa kymmenessä minuutissa mies ampui pihapiiristä haisunäädän, ne kuulemma aiheuttavat harmia kissalle ja koiralle, sekä jäniksen.

Estancian isäntä, joka yritti tehdä minusta metsästäjän.

Oli joulu 2015, kolmas perättäinen joulu poissa Suomesta. Löysin Perito Morenosta kesken jääneen rakennustyömaan, johonka livahdin pystyttämään leirini tuulelta suojaan. Söin pari joulukakkua ja purkin dulce de lecheä, makeaa töhnää, joka kokemukseni perusteella oli suosituin täyte paikallisissa leivonnaisissa. Heräsin aikaisin aamuyöllä pyöräilemään, tuulen ollessa heikoimmillaan. Poljin pitkiä päiviä, nukuin autiotaloissa, siltojen alla ja vieämäriputkissa piilossa tuulta. Uuden vuoden aatoksi saavuin kauniille vuoristoisemmille alueille lähelle San Carlos de Barilochea. Kesä saapui viimein Patagoniaan. Nautin auringosta niin, että sain auringon pistoksen. Illalla rankan vuoren ylityksen jälkeen viimeisillä voimillani raahasin pyöräni pyöräni kauniin kristallinkirkkaan järven rantaan, oksensin ja nukahdin pyörälaukkujeni päälle. Yöllä heräsin muutamiin kaukaisiin ilotulitteiden paukkeisiin. Vuosi oli vaihtunut.

Tämä koira löytyi kuljeksimasta nälkäisenä ja janoisena keskeltä ei mitään. Tarjosin purkillisen linssejä, vettä ja paikan etulaukustani. Se ei tykännyt siitä, mutta sillä ei ollut muita vaihtoehtoja.

Lisää tarinoita tulossa. Pysy kuulolla.

FB: RiversAndDeserts, IG: @ittola

Sissin blogi löytyy osoitteesta Strangerless.com. Hän on edennyt Kolumbiaan ja jatkaa matkaansa pian.

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Go top