Siitä onkin aikaa kun tänne olen viimeksi kirjoittanut. Paljon on ehtinyt tapahtua, joten nyt on korkea aika kirjoittaa muistot ylös, ennen kuin unohtuvat uusien tieltä. Kirjoitan Australian itä-rannikolta, Brisbanesta, kimppakämpän huoneesta, jossa olen asunut viimeiset kolme kuukautta. Sen ajan olen tehnyt töitä varastossa Brisbanen satamassa. Viikonloppuisin olen polkenut koirahoitolalle moikkaamaan Lauria, joka on asunut ja ollut siellä töissä helmikuusta asti. Sellaisesta pyörämatkasta jolle lähdimme on viimeaikoina muistuttanut vain huoneeni lattialla lojuva läjä pölyä keräämässä olevia leirintävarusteita. Onneksi pian leirintävarusteet pääsevät ansaitsemaansa käyttöön ja mieli uusiin seikkailuihin, sillä pian lennän matkan Etelä-Amerikkaan.

Alkuasukkaita Tennant Creekin laidalla

Aborginaalipariskunta Tennant Creekin laidalla

STUART HIGHWAY, KEVÄT 2015 | Heräsin mukavasta motellihuoneestani, kävelin respaan aamupalalle, siivosin motellin huoneet, ja menin vilvoittelemaan uima-altaalle, kunnes iltavuoroni motellin ravintolan keittiössä alkoi. Valmistin pizzat, osterit ja salaatit asiakkaille, sekä yhden annoksen itselleni ja menin nukkumaan. Sillä tavalla elin yksinkertaista elämää kolme kuukautta, ja palvelin väsyneitä automatkailijoita keskellä autiomaata, Tennant Creekissä, Pohjois-Australiassa. Välillä en poistunut motellin alueelta pariin viikkoon, sillä Tennant Creekissä ei kaupan ilmoitustaulun lisäksi ollut paljoa muuta kiinnostavaa, mutta juuri se teki kaupungista kiehtovan paikan elää. Välillä kiipesimme työkavereideni kanssa yhdelle kaupunkia ympäröivistä kukkuloista katsomaan myrskyjen saapumista. Olin tyytyväinen, että pystyin ottamaan rennosti ja lepuuttamaan kehoa lähes vuoden mittaiselta jatkuvalta pyöräilyltä. Kaikki töistä saatu raha tuli myös tarpeeseen. Kun aloitin työni motellissa, tililläni oli enää viimeinen satanen matkakassaa jäljellä ja tiesin, että kesällä tulisin lentämään Suomeen siskoni häihin.

Toukokuu oli alkamassa. Australian kuuma ja kostea kesä oli muuttunut niin koleaksi, että aamuisin ei enään tarjennut T-paidassa. Australian viileä ja kuiva talvi oli alkamassa. Muutamaa päivää ennen viimeistä työpäivääni David ja Holly polkivat motellilleni. Tapasimme heidät Laurin kanssa kesällä 2014 Bishkekissä, Kirgisiassa. He olivat polkeneet Hollyn kotoa Englannista Australiaan ja olivat nyt viimeisellä etapillaan matkalla Davidin kotiin New Castleen, Kaakkois-Australiaan. Odotimme vielä toisia pyöräilijöitä, Jacobia ja Russia, jotka olivat myös tulossa Englannista. Heidän oli tarkoitus liittyä seuraamme ja polkea yhdessä etelään, mutta heitä ei näkynyt lähtöa-aamuna, joten lähdimme Tennant Creekistä kolmistaan Davidin ja Hollyn kanssa. Edessä oli lähes 2000 kilometriä autiomaata ennen Australian etelärannikkoa.

vastatuuleen

Pyristelin Tennant Creekistä ensimmäiset 20 kilometriä Davidin ja Hollyn vauhdissa, kunnes en enään jaksanut ja jättäydyin jälkeen. Motellin siivouspomo, joka oli kehunut minun työskennelleen kuin hevosen, oli jo aamulla arvellut, etten pysyisi rautaisen pariskunnan perässä, koska olin elänyt niin helppoa elämää motellilla pizzoja ja pastoja syöden. Sisulla kuitenkin pusersin jäljellä olleet 80 kilometriä Davidin ja Hollyn leiriin. Meidän iloksi ja yllätykseksi myös Jacob ja Russkin löysivät leiriimme samana iltana. He olivat liftanneet Tennant Creekiin päivän aikana ja polkeneet sieltä saman matkan kuin mekin. Seuraavat päivät poljimme tasaisia sadan kilometrin päiviä inhottavaan vastatuuleen. Rikoimme vastatuulta muodostelmassa lintuaurojen tapaan ja vaihdoimme kokemuksiamme maailmojen teiltä. Olin niin kovassa porukassa, että sain tehdä täyden työn pysyäkseni porukan mukana, muodostelman helpoimmalla paikalla kaikkien takana.

devilsmarbles

Ti Treessä, pienessä huoltoaseman ympärille rakennetussa muutaman talon kylässä pääsimme yksinäisen sairaanhoitajan asuntoon yöksi ja saimme loistavan illallisen. Kohtasimme tiellä muutaman vastaan tulleen matkapyöräilijän, silloin tällöin näimme tien sivussa lehmän, dingon, emun tai kengurun. Muuten maisema oli harvinaisen yksitoikkoista. Alice Springsiä lähestyttäessä alun kankeuteni oli kadonnut ja rikoin muille vastatuulta vahvempana kuin aikoihin. Arvelimme, että samalla työmäärällä polkisimme helposti yli 40km/h jos olisimme kääntyneet takaisin pohjoiseen.

Alice Springs

Alice Springs

Alice Springs on Stuart Highwayn suurin kaupunki. Siellä asuu 25 000 ihmistä ja se sijaitsee maantieteellisesti Australian keskellä. Tapasimme siellä ranskalaisen pyöräilijän, ja menimme kaikki yhdessä leiriytymään kaupungin läpi kesällä virraneen joen pohjaan. Nyt joki oli kuivunut kokonaan pois ja jäljellä oli vain kuivaa hiekkaa. Mukanani ei ollut enää telttaa. Se oli kulunut lähes täysin käyttökelvottomaksi Tennant Creekiin saavuttuani. Lopulta se katosi eräänä myrsky-yönä ennen töideni alkamista, kun hylkäsin leirini Tennant Creekin laidalla paetakseni sadetta. Nyt nukuin riippumatossa.

Jacob valmistamassa aamupalaa Alice Springsin kadulla

Jacob valmistamassa aamupalaa Alice Springsin kadulla

Aamulla Jacob ja Russ ryhtyivät etsimään asuntoautoa, jonka he siirtäisivät vuokrafirman puolesta 3000 kilometrin päähän Sydneyyn, uusien asiakkaiden luo. Heidän oli tarkoitus aloittaa työt pian, eivätkä siksi voineet jatkaa enää pyöräilyä. David ja Holly menivät tapaamaan Davidin serkkua, ja minä lähdin kaupungille etsimään lämpöisempää makuupussia ja korjaustarvikkeita rikkimenneen pyörälaukun pidikkeen korjaamiseksi. Yöllä lämpötila laski melkein pakkaselle ja kaupunki oli päivälläkin hyytävän kylmä. Pääsin seuraavaksi yöksi yhteen hienoimmista paikoista, jossa olen nukkunut: Davidin serkun aborginaalitaidegallerian lattialle. Jacob ja Russ saivat autonsa. David ja Holly halusivat jäädä pidemmäksi aikaa Alice Springsiin ja suunnittelivat matkaa Ayers Rockille, Australian suurimmalle nähtävyydelle, josta en itse ollut kiinnostunut, joten päätin hyödyntää säätiedotusten lupaamat muutamat myötätuuliset päivät ja jatkoin matkaa yksin etelään viikon ruoat mukanani.

junarata

pyoramaisema

puuautiomaassa

Seuraavat kuusi sataa kilometriä tuntui siltä, että olisin polkenut kuntopyörää ja tuijottanut epätodellista taulua horisonttiin ikuisesti jatkuvasta tiestä. Maisemat eivät tarjonneet mielelle minkäänlaista virikettä. Jokainen leiripaikka johon illalla saavuin oli kuin kopio siitä mistä olin aamulla lähtenyt. Ainoa merkki etenemisestä oli kyltti jossa toivotettiin tervetulleeksi Etelä-Australian osavaltioon. Turhauduin sata kilometriä ennen Coober Pedyä. Lopetin pyöräilyn, nostin peukun pystyyn ja aloin odottamaan seuraavaa sopivaa autoa. Aikaisemmin samana päivänä olin ohittanut ranskalaisen liftarin, joka oli liftannut kotoaan Australiaan ja oli sinä aamuna odotellut kyytiä jo yli kolme tuntia tuloksetta. Minä olin onnekkaampi. Ensimmäinen pakettiauto pysähtyi, ja autosta astui ulos hieman rähjäisen näköinen remonttimies Bob, joka otti minut kyytiin. Bob oli paennut entisestä Jugoslaviasta 70-luvulla paremman elämän toivossa Australiaan ja oli nyt matkalla kotoaan Alice Springsistä Adelaideen myymään autoaan. Jäin kyydistä kaivoskaupunki Coober Pedyssä.

cooberpedykoirat

Coober Pedy ei ole mikään tavallinen kylä. Siellä asuu 1700 ihmistä ja se on suurin paikka Alice Springsin ja etelärannikon Port Augustan välillä. Kaupunki on tunnettu opalilöydöksistä ja kuumuuden takia maan alle rakennetuista taloistaan. Jäin Coober Pedyyn pariksi päiväksi odottelemaan parempia tuulia ja lepuuttamaan jalkojani. Oli vaikea uskoa, että olin paikassa jossa yleensä kärsitään kuumuudesta. Nyt etelänavalta puhalsi jäätävän kylmää ilmaa. Aamulla huonosti nukutun yön jälkeen talutin tavarani huoltamon kahvilan eteen ja menin sisälle lämmittelemään. Puhelimestani lähti shufflella soimaan täydellisesti siihen hetkeen sopinut kappale, Kings of Leon – Cold Desert. Juuri niin jumalan hylkäämältä paikalta Coober Pedy vaikutti sinä aamuna. Eksyin ajatuksiini kunnes kahvilan täti, herätti minut viisi tuntia myöhemmin. Lähdin etsimään edellisyötä suojaisampaa leiripaikkaa. Kiipesin tuulensuojaiselle rinteelle, yhden maan alle rakennetun kodin katolle, ja ripustin riippumattoni sadesuojan teltaksi pyöräni ja maasta kohonneen ilmanvaihtokanavan väliin. Lopuksi poltin sisällä keitintäni kunnes oli mukavan lämmin. Se oli yksi huikeimmista leiripaikoistani aikoihin.

cooberpedyriippumatto

telttacooberpedy

Seuraavana päivänä tapasin kaupassa kokeneen japanilaisen pyöräilijän. Hän oli jo pyöräillyt Aasian, Afrikan ja molempien Amerikoiden halki, ja oli nyt viimeistelemässä maailmanympärysmatkaansa. Hän lähti edeltä johonkin tietämäänsä leiripaikkaan ja lupasin tulla perässä, kun saisin ostokseni tehtyä. Suunnitelmani muuttuivat kun kaupan pihalla kaksi kreikkalaista vanhaa ukkoa tulivat juttusille. Toinen heistä oli nähnyt minun taluttavan pyörääni edellisenä päivänä ja ihmetteli missä olin yöpynyt. Hänen kaverinsa, joka esittäytyi lempinimellään Kreikkalainen Seriffi, sanoi voivansa majoittaa minut seuraavaksi yöksi. Seurasin heidän autoa Seriffin peltilevyistä rakennetulle asunnolle. Seriffi antoi talonsa avaimet kouraani ja lähti kaverinsa kanssa takaisin kaupungille päiväkahveille. Oli taivaallista päästä pitkästä aikaa kuumaan suihkuun.

seriffivari

Iltapäivällä Seriffi tuli takaisin asunnolleen ja keitti meille perinteiset kreikkalaiset kahvit ja alkoi kertoa historiaansa. Hän jätti kaasuhellan palamaan lämmittääkseen keittiötä ja alkoi käärimään valtavaa marihuanasätkää. Pöydällä oli iso sangollinen hänen kaverinsa puusta poimittuja erinomaisia oliiveja. ”Kysy keneltä vaan Stuart Highwayn varrella, kaikki tuntevat Kreikkalaisen Seriffin”, hän sanoi. Hän oli Bobin tavoin tullut Australiaan vuosikymmeniä sitten etsimään parempaa elämää. Stuart Highway oli silloin ollut epämääräinen hiekkareitti ja Coober Pedy oli ollut vain telttakylä. Seriffi oli elättänyt itsensä pelaamalla uhkapelejä ja välillä huijaamalla niissä. Joskus vanhoina hyvinä aikoina häntä oli kuulemma jahdannut puoli Australiaa. Kun käteistä oli ollut tarpeeksi, oli hän ostanut opalinkaivuu lupia Coober Pedystä ja kokeillut onneean sillä saralla. Joskus oli löytynyt jotain, joskus ei mitään. Muutama kaveri oli kuulemma ollut onnekkaampi ja löytänyt tarpeeksi ison palan opalia, että loppuelämässä ei ollut tarvinnut töitä tehdä. Seriffillä oli ollut huonompaa onnea, ainakin asuntonsa perusteella. Pieni keittiö alkoi olla jo niin täynnä marihuanasavuja, että tunsin lihakseni mukavasti rentoutuvan Seriffin kääriessä jo neljättä sätkäänsä. ”Se oli kuin villissä lännessä”, Seriffi jatkoi. Opalikaivantoja vartioitiin sarjatuliasein, ja rahasta oltiin valmiita tekemään mitä vain. Alueen ihmiset olivat enimmäkseen etelä- ja itä-euroopasta saapuneita onnen onkijoita ja virkavaltaa pakenevia rikollisia. Sellaiselta pohjalta oli nykyinen Coober Pedy rakennettu. Vesijohtoverkosto oli kreikkalaisten tekemä, Seriffi lisäsi. Menin autotallin lattialle nukkumaan, ja nukuin sikeämmin kuin aikoihin.

anttinuotio

Tuulet olivat jälleen kääntyneet puolelleni ja olin saanut uutta puhtia pyöräilyyn. Maasto alkoi vihertää etelärannikon lähestyttäessä. Pystyin jo melkein haistamaan kuinka meren tuoksu vahvistui päivä päivältä polkiessani viimeisiä satoja kilometrejä Stuart Highwayn päätepisteeseen Port Augustaan. Maisemiin ilmestyi lampaita ja muutama järvi. Molemmat tuntuivat aivan uskomattomilta näyiltä pitkän autiomaan jälkeen. Olin jo melkein unohtanut kuinka karuilla seuduilla olin ollut. Kohta pystyisin laskemaan etäisyydet taas kymmenissä kilometreissä satojen sijaan. Stuart Highway oli ollut nimensä veroinen haaste. Ei mikään idyllisin pyöräilyreitti, mutta täysin omanlaisensa kokemus, joka oli hyvin onnistunut sekoittamaan ajatukseni. Onnellisen hämmentyneenä meren ja kaiken sivistyksen jälleennäkemisestä lähdin Port Augustasta viimeiselle 300 kilometrin etapille Adelaideen. Valitsin maisemareitin, joka kiipesi Flinders vuoriston yli vehmaalle maaseudulle ja laskeutui tasaisesti vanhojen maaseutukylien läpi Etelä-Australian pääkaupunkiin, Adelaideen.

Flinders ranges

Flinders ranges

Adelaidesta lensin Suomeen. Tuntui oudolta, että kaikki ne vuoden aikana poljetut kilometrit oli kumottavissa parin vuorokauden lennolla. Itse Suomi ei näyttänyt muuttuneen yhtään. Kaikki vaikutti olevan aivan samalla tavalla kuin ennenkin. Kesän lopussa palasin takaisin Australiaan säästämään rahaa pyöräilyn jatkamiseksi.

One Comment

  • hannele luodekari sanoo:

    Voi pojat!olette melkoisia!Ei teitä mukavuudenhalustavoi syyttää! Turvallista matkaa❤ ja terveiset Laurille❤

Leave a Reply