Rajakaupunki Lao Cain keskussa ravintolan edessä toisella puolella tietä kameraa kaulalla roikottanut vanhempi miesmatkaaja seurasi meitä uteliaana kun tulimme etsimään majataloa seuraavaksi yöksi. Ajattelin, että käyn vaihtamassa kuulumisia, niinkuin niiden muutaman muunkin matkaajan kanssa, jonka olemme näillä syrjäisimmillä seuduilla matkallamme tavanneet.

Kahta viikkoa aikaisemmin otimme tiellä kiinni naisen joka oli pyöräillyt Sveitsistä Kiinaan. Sitä ennen olimme nähneet kolme venäläistä reppureissaajaa Kiinan rajalla, sekä kiinalaisen ja japanilaisen pyöräilijän Kazakstanissa. Ja kourallinen pyöräilijöitä ja kiipeilijöitä Kirgisiassa. Siinä lähes kaikki reissaajat joita olimme matkallamme nähneet. Sitten huomasin, että ravintolan edessä ollut mies ei katsonut meitä, vaan pyöriämme. Se ei ollutkaan ihmeellistä nähdä toista matkaajaa täällä. Ravintola oli täynnä euroopplaisia ja amerikkalaisia turisteja selaamassa opaskirjoja. Tarkemmin katsottuna koko keskusta oli turisteille suunniteltu. Ravintoloiden ulkopuolella oli englannin kielisiä menuja, pieniä hotelleja oli kadulla vieri vieressä. Kenkien kiillottaja ja muovikrääsän myyjä oli odottamassa ravintolasta poistuvia turisteja. En ollut tajunnut kuinka eristyksissä oltiin tähän asti oltu. Oli shokki nähdä turisteja nyt joka puolella, joista suurin osa näytti kaikkensa saaneilta, tyytymättömiltä valittajilta hymyileviin paikallisiin verrattuna.

Mentiin halpaan majataloon lepäämään. Lepo olikin nyt tarpeen. Edellisenä yönä olin nukkunut kaksi tuntia Kiinan ja Vietnamin erottavan Punaisen joen toisella puolella, Kiinan raja-aseman portailla heräillen välillä uneen, jossa rakennuksen edessä juoksennelleet isot rotat purivat varpaitani. Lepäiltiin Lao Caissa lopulta kolme yötä syöden herkullisia ruokia ja totutellen turistibussien läsnäoloon ennen kun lähdettiin kohti Hanoita.

lampitalo

Valittiin hieman pienempi tie. Ilma oli trooppisen kuuma ja kostea. Tie meni syrjäisemmille seuduille. Osassa taloista, ja kaikissa piharakennuksissa oli palmulehtinen katto. Tielle oli levitetty puista irroitettuja vanerin näköisiä siivuja kuivumaan. Yhdessä kylässä nuori mies polki meidät kiinni ja antoi meille ostamansa energiajuomat. Pimeä tuli nopeasti jo viiden jälkeen. Liikennettä oli vain vähän. Yksi ohi ajaneista skoottereista pysähtyi tien sivuun. 15 vuotiaalta näyttänyt nuorimies esittäytyi englannin kielen opettajaksi joka oli matkalla koululta kotiin. Hän moitti meitä siitä ettemme olleet kysyneet paikallisilta tietä ja ihmetteli miksi emme käyneet Sapassa. Sinne kaikki turistit menevät, hän sanoi. Sen kuultua olin entistä tyytyväisempi ettemme olleet menneet sinne. Opettaja opetti vielä vietnamin alkeet meille ennen kun jatkoi matkaansa. Jätimme leiriytymisen suosiolla väliin, kun halpoja, 1-5€/hlö/yö maksavia hotelleja löytyi joka kylästä, ja jopa siltä metsätieltä jolla olimme.

Aamu alkoi jyrkällä nousulla, korkean kukkulan päälle ja jatkui yhtä jyrkällä laskulla muutaman rakennuksen kokoiseen kylään. Kylästä lähti liittymä rauhalliselle, keskeneräiselle, Hanoihin vievälle moottoritielle, joka ei näkynyt meidän kartoissa. Liitymässä autoja rahastamassa ollut poliisi toivotti meidät tervetulleeksi moottoritielle pyöräilykieltomerkistä huolimatta. Kuljettiin sitä tietä lähes Hanoihin asti.

Viimeisenä iltana ennen Hanoita pimeän tultua poistuimme motarilta etsimään ravintolaa, joka löytyi helposti. Ilmaisimme nälkämme tyhjässä ravintolassa olleelle emännälle, joka ohjasi meidät pöytään, ja meni valmistamaan ruokaa. Pöydällä oli teekannu ja kupit. Pöydän vieressä oli pitkä ja paksu bambusta tehty piippu jonka pössytteleminen näytti kuuluvan jokaisen vietnamilaismiehen harrastuksiin. Jopa moottoritiellä kun pysähdyimme tauolle, tientekijät ensimmäisenä tulivat tarjoamaan meille samanlaista piippua, luullen että pysähdyimme pyytääksemme piippua. Hörpimme muutamat teekupposet ravintolassa ja tilasimme kokikset, jonka jälkeen vielä toiset samanlaiset kun ruokaa ei näyttänyt tulevan. Kunnes ruoka lopulta oli valmis. Nainen levitti maton ravintolan lattialle, toi siihen riisikeittimen ja muutamia muita kulhoja joissa oli ruokaa. Ihmeteltiin hetki, miksi ruokia ei tuotu pöytään vaan laitettiin lattialle maton päälle. Juuri kun oltiin siirtymässä pöydästä lattialle syömään tilaamiamme ruokia, matolle istahti ruoan valmistanut nainen miehensä kanssa ja he alkoivat syömään. Tajuttiin, että nainen oli luullut meidän haluavan vain tulla polttamaan ravintolaan. Maksettiin kolat esittäen tyytyväistä ja lähdettiin etsimään ruokaa muualta.

Jokaisessa ravintolassa näytti olevan yksi pöytä varattu teelle ja pössyttelylle. Ruokailijat saattoivat kesken ruokailun mennä ruokapöydästä teepöytään polttelemaan ja sitten takaisin ruokailemaan. Pimeän tultua viiden jälkeen, suurin osa paikoista sulkeutui ja omistaja pariskunnat tai perheet asettivat maton ravintolansa tai kauppansa lattialle ja alkoivat ruokailemaan ja valmistumaan nukkumaan menoon. Pimeällä autot eivät enään tööttäilleet. Aamulla ihmiset heräsivät auringon nousun aikaan. Muutamassa hotellissa meidät tultiin herättämään kymmenen maissa, luullen että olimme nukkuneet pommiin.

hanoiliikenne

Haettiin Hanoista viisumit Thaimaaeen ja ihmeteltiin kaupungin hektistä menoa viisi päivää. Liikenne oli yksi iso kaaos. Skoottereita sinkoili joka suunnasta. Yllättävän hyvin siinä hässäkässä pääsi pyörällä etenemään, kun vaan unohti kaikki liikennesäännöt. Onnistuin sattumalta tapaamaan neljä Hanoissa asuvaa suomalaista. Oli ilo kuulla suomea pitkästä aikaa.

mericualo

Hanoissa ilma viileni, ja hyvä niin. Seuraavat kolme päivää poljettiin tasaista maaseututietä kevyessä myötätuulessa. Kiinan vuoristonousut, sekä Lao Cain ja Hanoin lepopäivät olivat tehneet hyvää jaloille. Kolmen helpon ajopäivän jälkeen nähtiin viimeinkin kauan odotettu meri! Cua Lo -niminen turistikylä ja viiden kilometrin pituinen täydellinen ranta oli aavemaisen tyhjä turisteista. Lomakausi oli ohi. Hiekkarannalla paikalliset onkivat bambu vavoilla ja tyhjistä säilyketölkeistä tehdyillä keloilla. Muutama nainen keräsi rapuja aaltojen kastelemalta hiekalta. Lehmä söi lyhyemmäksi rannan ja tyhjillään olevien hotellien välissä olevaa pitkäksi kasvanutta jalkapallokententän nurmikkoa. Meitä hiljaisuus ei haitannut, levättiin siellä kaksi yötä ja nähtiin koko aikana vain viisi turistia.

Siitä oli Laosiin enään kahden päivän matka. Luulimme nähneemme jo kaiken mahdollisen mitä skootterilla pystyi kuljettamaan: ravintola, kukkakauppa, tukkeja, kanoja, ankkoja, koiria ja jopa kokonainen takaistuimelle sidottu elävä lehmä. Ei oltu kuitenkaan nähty vielä kaikkea, sillä sinä aamuna kun lähdimme Cua Losta, meitä vastaan ajoi nainen skootterillaan, jonka takaistuimelle oli sidottu poikittain valtava kaksimetrinen tuore kala!

pilvinousu

Viimeiset kymmenet kilometrit Laosin rajalle oli tiukkaa nousua, jonka poljimme vaivatta. Ilma oli erittäin kosteaa ja sumuista. Huipulla nähtiin vain 20 metriä eteenpäin ja luultiinkin aluksi että, olimme jo polkeneet Laosin raja-aseman ohi, kun sitä ei alkanut näkymään. Toiveemme oli läpäistä Laos alle viikossa ilman viisumeita, mutta se ei valitettavasti onnistunutkaan, vaan jouduimme maksamaan pikavisiitistämme 35 dollarin viisumit. Noh, saatiimpahan uudet komeat viisumitarrat passeihimme.

nepalilaistkoululaiset

Rullailtiin rajalta yhen liikennevaloristeyksenkokoiseen Laksao kylään, josta otettiin etelään lähtenyt pienempi tie, joka 100km päästä liittyi Thaimaan rajalle menevälle tielle nro 12. Suurin osa taloista oli puisia, paalujen päälle ilmaan rakennettuja. Paikalliset olivat iloisia ja tervehtivät meitä jo kaukaa, kuten Vietnamissakin. Laosilaiset eivät kuitenkaan häirinnet etenemistämme järjettömillä tööttäyksillä, toisin kuin naapurimaassa.

laostie

luolalaurilaos

One Comment

  • Tellu sanoo:

    Kiitos pojat matkakertomuksistanne, olette te rohkeita ja reippaita! On ollut todella mielenkiintoista lukea kokemastanne ja näkemästänne. Taitaa olla semmoinen ”once in a lifetime”-juttu. Onnea ja voimia matkaan!

Leave a Reply