Kello oli kymmentä yli viisi aamulla, kun lentoni Singaporesta laskeutui Pohjois-Australiaan, Darwinin pienelle lentokentälle. Raahasin tavarani ulos terminaalista ja aloin kasaamaan paketoitua pyörääni. Oli vielä hämärää. Ilma oli lämmin ja trooppisen kostea.

Noin 200 telttayötä oli saanut telttakeppini katkeilemaan ja teltan oven vetoketjun tökkimään. Auringon noustua pyöräilin lentokentältä Darwinin keskustaan ostamaan uusia osia rikkinäisten tilalle. Lämpötila nousi paljon nopeammin ja paljon kuumemmaksi, kuin missään muualla aiemmin. Ihmiset sen sijaan vaikuttivat ensisilmäyksellä varsin kylmiltä aasialaisiin verrattuina. Vastaan tulleet työmatkapyöräilijät eivät vaivautuneet vastaamaan tervehdyksiini. Kaikilla tuntui olevan kiire tekemään rahaa. Kaakkois-Aasian euron maksaneet annokset olivat enää vain kaukainen muisto. Ravintoloiden ikkunoissa mainostettiin lähes 30 Australian dollarin annoksia. Erilaisia kieltokylttejä lapsellisilla sakkouhkauksilla oli pistetty jokaiseen puistoon ja talojen nurkille. Pidättelin nälkääni sen aamupäivän ja lähdin polkemaan 20 kilometrin päähän Palmerstoniin Couchsurfing-sohvalle. Sillä matkalla sää muuttui täysin. Ukkosmyrsky pimensi taivaan ja tiet lainehtivat sateesta. Perillä Palmerstonissa oli jo taas poutaisempaa. Istuskelin nurmella siistillä omakotitaloalueella Couchsurfing-isäntäni talon edessä. Tiellä kahta polkupyörää taluttanut juutalainen partamies tuli juttusille. Hän kertoi majoittaneensa suomalaisen pyöräilijän Melbournen lähellä vuosia aikaisemmin ja lupasi pudottaa raamatun postilaatikkoon seuraavaksi päiväksi, sillä tulisin tarvitsemaan sitä matkallani.

Pyörätie Darwinin ja Palmerstonin välillä

Pyörätie Darwinin ja Palmerstonin välillä

Olin tehnyt yhtä vähän tutkimustyötä Australiasta, kuin muistakin uusista maista niihin saapuessa. Tarkoitukseni oli polkea Australian pohjois-eteläsuunnassa halkaisevaa Stuart Highwaytä Timorin meren rannalta etelään Adelaideen ja etsiä sieltä töitä. Helppo homma, ajattelin kun karttakin sain matkan näyttämään pelkältä alamäeltä. Hurjat lämpötilat ja voimakas ukkosmyrsky sai kuitenkin mieleni miettimään mihin oikein olin ryhtymässä. Illalla luin Jukka Salmisen kymmenen vuoden takaiset tarinat samalta reitiltä saadakseni hieman kuvaa mitä oli tulossa. Matka ei enää näyttänytkään niin helpolta yhden valtio läpäisyltä. Pelkästään Pohjoisterritorio johon olin saapunut on pinta-alaltaan yli neljän Suomen kokoinen, mutta asukkaita siellä on vain 215 000, joista puolet asuu alueen pääkaupungissa Darwinissa. Pitkien asumattomien autiomaa ajojen lisäksi tiedossa oli yli 40 asteen hellettä yhdellä maailman kuumimmista alueista, sekä trooppisia hirmumyrskyjä. Vuonna 1974 Tracy-myrky tuhosi käytännössä koko Darwinin. 71 ihmistä kuoli ja 70% kaikista rakennuksista tuhoutui. Saavuttaessani Australiaan tammikuussa oli kuusi kuukautta kestävä sadekausi eli vuoden kuumin ja kostein aika kuumimmillaan ja kosteimmillaan. Suurin haaste oli se, että nyt olin yksin. Lauri lensi Singaporesta suoraan Australian itärannikolle töihin. Nyt kukaan ei olisi todistamassa, jos kuukahtaisin ojaan kesken matkanteon.

Päätin lähteä Darwinista seuraavana iltana auringon laskettua ja pyörämittarini näyttäessä lämpötilaksi enää vain +33C. Raamattu ei ehtinyt ilmestyä postilaatikkoon, vaikka ylemmät voimat olisivat olleet tarpeen. Pyörän päällä oli tosin ilman raamattuakin, ruoan ja veden takia, kymmenen kiloa enemmän painoa kuin normaalisti. Olin kasannut pyörän lentokentällä turhan hätäisesti. Etuvalo näytti puolen metrin päähän ja ennen kuin ehdin pysähtyä sitä säätämään olin jo eksynyt pimeälle ja mutaiselle voimalinjojen huoltotielle, jossa ylitin samanlaisia vesiesteitä, kuin Laurin kanssa Mgassa, Pietarin lähellä. Tällä kertaa ei pyryttänyt räntää, mutta tieto siitä, että Darwin kuhisee krokotiilejä ja tappavia käärmeitä ei tehnyt muta-ajosta yhtään räntäsadetta mukavempaa. Takaisin Stuart Highwaylle löydettyäni kohtasin ensimmäistä kertaa maantiejunan eli neljä vaunuisen kuorma-auton. Nopeasti opin, että ne eivät väistä, vaan pyöräily on keskeytettävä joka kerta sellaisen ohittaessa. Onneksi liikennettä ei ollut juuri ollenkaan. Heti Palmerstonin jälkeen karu totuus alkoi paljastua. Kaikki asutus katosi kokonaan ja autoja ei näkynyt välillä pariin tuntiin. Sammakoita pomppi pinnoihin, muutama käärme luikerteli tiellä ja vallabeita eli pieniä kenguruita tömisteli kosteassa pusikossa. Taivas välkkyi kaukaisista äänettömistä salmoista.

anttikatherine

Kolmen yöajon jälkeen saavuin 6 000 asukkaan Katherineen, isoimpaan paikkaan seuraavaan tuhanteen sataan kilometriin. Olin väsynyt ja vielä sekaisin kulttuurin muutoksesta. Ihmiset ajelivat lava-autoilla. Miehillä oli joulupukkimaiset harmaat parrat ja päissä kalliit Akubra-merkkiset jäniksen nahasta valmistetut lierihatut. Joen varressa oli krokotiilivaroituskylttejä. Puistoissa ja katoksissa istuskeli tylsistyneitä alkoholisoituneita aborginaaleja, Australian alkuasukkaita. Taivaalla lensi satojen yksilöiden kokoinen hedelmälepakkoparvi. Keskustan liikerakennukset olivat enintään kaksi kerroksia ja niiden mainoskyltit olivat käsinmaalattu. Seutu oli kuin vanhasta elokuvasta. Löysin kaupasta alennuksesta kahdella eurolla 1,8 kiloa nakkeja. Säästöt jäi kuitenkin vähäiseksi, kun jouduin maksamaan 20 dollaria siitä, että pääsin leirintäalueelle ja sain ne jääkaappiin. Leirintäalueen täti väitti, että normaalisti yhden virrattoman telttapaikan hinta olisi ollut 35 dollaria, mutta taisin näyttää niin ryytyneeltä, että sain hieman alennusta tinkaamattakin. Seuraavana aamuna tarjosin 50 dollaria viidestä yöstä, oli alueella sentään uima-allas, mutta se ei riittänyt henkilökunnalle, vaikka olin leirintäalueen ainoa telttailija. Uhmasin leiriytymiskieltoja ja menin yöksi nukkumaan urheilukentän katsomoon. Sain seuraksi kodittomia aborginaaleja, joiden kanssa yhdessä piileskelimme leiriytymistä valvovia poliisipartioita. Urheilukenttä oli turhan rauhaton paikka. Löysin paremman leiripaikan 70-luvulla käytöstä poistetulta kiitoradalta kaupungin laidalta. Sen vieressä oli sopivasti hautausmaa, jonka kukkienkasteluhanasta sain täytettyä juomapullot aamuisin. Pesulla kävin kuumilla lähteillä tai puistossa olleessa julkisessa vessassa, jonka lattialla yleensä nukkui joku vuotavan hanan alla. Päivisin pakenin kuumuutta ilmastoituun kirjastoon. Sillä tavalla keräsin voimia kaksi viikkoa, kunnes tunsin oloni tarpeeksi vahvaksi jatkaakseni.

vesiputous

Joka päivä lämpötila nousi niin sietämättömäksi, että auringossa ei pystynyt olla muutamaa minuuttia kauempaa. Jatkoin yöajoja. Lähdin liikkeelle auringon laskettua ja lopetin pyöräilyn puolenyön aikoihin. Päivisin lepäilin riippumatossa varjossa. Noin sadan kilometrin välein tiellä tuli vastaan huoltoasema, levähdysalue tai karjatila, josta sain ruokaa ja vettä. Eräänä yönä pieni valkoinen auto ohitti minut ja teki sitten U-käännöksen. Nuori tuskastunut mies parkkeerasi autonsa viereeni, pientareelle heijastinkepin päälle. Takapenkillä itki arviolta vuoden ikäinen vauva. Mies astui ulos autosta ja löi nyrkkiään takaikkunaan ja käski vauvan nukkua, mutta huuto vain koveni. Hän kertoi lähteneensä pakoon lapsen hullua äitiä ja etsi nyt rahattomana kimppakyytiläistä maksamaan polttoaineet Alice Springsiin. Autoon en olisi pyöräni kanssa mahtunut, mutta annoin seuraavan päivän budjettini, ettei levottoman miehen tarvinnut yrittää ryöstää minua. Mies oli kiitollinen ja antoi kaksi osoitetta Alice Springsiin veljensä ja isoäitinsä luo, johon olisin tervetullut. Auton jatkettua matkaa mietin olisiko pitänyt soittaa lastensuojeluun tai poliisille, sen verran hämärän kuvan sain seurueesta. Miettiminen oli turhaa, koska erämaassa ei ollut niitä palveluita, eikä puhelimessani ollut edes verkkoa.

Stuart Highway sai nimensä skotlantilaisen John McDouall Stuartin mukaan, joka oli ensimmäinen eurooppalainen tutkimusmatkailija, joka kulki Australian halki etelästä pohjoiseen vuonna 1861. Nykyinen tie kulkee lähellä hänen käyttämäänsä reittiä. Huoltoasemien yhteydessä on pubeja, joista jokainen väittää olevan toinen toistaan legendaarisempi. Yksi niistä on 85 vuotta toiminut Daly Waters Pub, jonka leirintäalueella olin kaksiyötä. Stuart leiriytyi samalle seudulle kahdeksi viikoksi ja nimesi paikan Daly Watersiksi löydettyään sieltä vettä. Pubin omistajat kertoivat, että tähän aikaan vuodesta alueella asuu työntekijöiden lisäksi vain viisi ihmistä. Toinen astetta karumpi paikka oli Larrimah, jossa asui saman verran ihmisiä, mutta kylässä ei ollut matkapuhelinyhteyttä, eikä huoltoasemaa ja lähimmälle huoltoasemalle matkaa oli 76 kilometriä. Siellä 30 vuotta koiriensa kanssa asunut nainen myi kotoaan minulle itsetekemänsä lihapiirakan aamulla ja sanoi, että voisin koputtaa iltapäivällä oveen uudestaa, jos haluaisin eväitä matkalle. Iltapäivällä nainen kuitenkin odotti tärkeää puhelua, ilmeisesti satelliitti puhelimeensa, eikä siten voinut koko iltapäivänä poistua puhelimensa ääreltä hakemaan pakastimesta lihapiirakoita. Laukussani oli tosin kaksi kiloa riisiä, niin minun ei tarvinnut nälässä pyöräillä. Vettä sain sadevesisäiliöistä tai kaivoista. Se oli yhtä lämmintä kuin ulkoilma ja maistui pahemmalta kuin uima-altaiden vedet.

Viimiset 70 kilometriä kultakaupunki Tennant Creekiin poljin poikkeuksellisesti päiväsaikaan, koska edellisenä yönä olin jäänyt levähdysalueelle, josta ei saanut ruokaa. Olin nukkunut todella huonosti. Levähdysalueelle saavuttuani telttani oli alkanut taas temppuilemaan. Toinen telttakepeistä katkesi uudestaan ja vetoketju oli niin jumissa, että en saanut ovea ollenkaan kiinni. Poistin oven viereisen telttakepin ja rypistin ovikankaan maahan ja lukitsin sen laittamalla kenkäni kankaan päälle. Poistetun telttakepin takia telttakangas roikkui päälläni ja hyttyset pistelivät sen läpi koko yön. Päivällä pyöräillessä kuumuuden lisäksi vastatuuli haittasi polkemista ja maantiejunienkin havaitseminen oli vaikeampaa kuin yöaikaan. Ainoa hyvä puoli päivällä pyöräillessä oli, että näin maisemat selkeemmin. Märät trooppiset pusikot olivat kadonneet maisemasta. Maa oli kuivaa punertavaa hiekkaa ja puita ei enää näkynyt juuri ollenkaan.

leiritennantcreek

Perillä Tennant Creekissä sain parhaimman mahdollisen vastaanoton, kun tapasin auttavaisen irlantilais-saksalainen pariskunnan, joka majoitti minut yhdeksi yöksi. Tennant Creek on tunnelmallinen ja syrjäinen aavikkokaupunki, jossa asuu 3000 ihmistä, joista kolmasosa on alkuperäisasukkaita. Kaikki näyttävät tuntevan toisensa täällä. Kaupungissa on yksi parturikampaaja, joka leikkaa kaikkien hiukset, yksi puistonvartija valvomassa leiriytymistä ja yksi ruokakauppa. Minulla oli loistava tilaisuus perehtyä aborginaalien kulttuuriin, kun yksi heistä saapui leiriini eräänä iltana Tennant Creekin laidalla ja päätti nukkua yönsä riippumattoni alla hiekalla. Kuulin vauvan savutus rituaalista, jonka tarkoitus on tehdä lapsesta ja äidistä vahvempia. Aborginaaleilla on ollut satoja eri kieliä ja siksi kaupungilla kuulee eri heimojen jäsenten keskustelevan toisilleen englanniksi. Hän myös neuvoi, että jos sattuisin tapaamaan eristetyimmillä alueilla edelleen asuvia aborginaaleja minun pitäisi välittömästi mennä maahan, hieroa maata iholleni ja siten tehdä itsestäni likainen. Sen nähtyään aborginaalit kuulemma jättäisivät minut rauhaan.

Alkuperäisten suunnitelmien sijasta jäinkin tekemään motellitöitä Tennant Creekiin. Täällä on kuulemma korkeammat palkat kuin Etelä-Australiassa. Samalla Australian kesä ehtii muuttua talveksi ja sitten pyöräilykelit muuttuvat suotuisammiksi. Toukokuun alussa kahden maailman ympäri pyöräilevän britin, Jaken ja Russin, pitäisi saapua Tennant Creekiin ja suunnitelmani on sitten värväytyä heidän matkaan ja pyöräillä porukalla loput Stuart Highwaystä etelään. Sillä aikaa kun säästän seuraavia seikkailuja varten voitte tutustua heidän blogiin osoitteessa WowCharityCycle.wordpress.com. Heillä on takana puolitoista vuotta pyöräilyä ja jo yli huikeat 25 000 kilometriä!

5 Comments

  • Helena Hakala sanoo:

    Moi!
    Mahtavia juttuja ja upeita kuvia. Olen lueskellut puolihuolimattomasti pätkiä ja katsellut kuvia. Pitää lukea jossain vaihees oikein ajan kans tarkemmin :) Osa maisemista on niin upeita, jotta meinaa matkakuume iskeä, ei tosin ehkä pyörällä :D
    Onko tuon Laurin sukunimi sattumalta Ketonen, vai oletteko sukulaisia?
    Turvallista matkaa ja mahtavia kokemuksia edelleen!
    t. Helena

    • Antti sanoo:

      Moi, Helena! Kiitos kommentista. Ei ainakaan tiedetä mitä kautta oltaisiin sukulaisia Laurin kanssa, mutta eihän sitä koskaan tiedä :)

  • Marianne sanoo:

    Tsemppiä ja turvallista matkaa teille. Seurailen matkablogianne ja se on mielenkiitoinen ja hyvin kuvattu tapahtumia. Kuvat ovat myös hyvin suunniteltu. Milloin tulette Suomeen ?

    • Antti sanoo:

      Kiitos Marianne! Tulen kesäkuussa Suomeen reiluksi kuukaudeksi, mutta sitten palaan Australiaan.

  • kimmo sanoo:

    terve Lauri, olen seurannut jokin verran matkaa, olen todella reilusti kateelinen kaikesta kokemasta, Terveisiä Makeistehtaalta PS. tuletko Texasin kautta Eurooppaaan.

Leave a Reply