Laskeskelimme Kazakstanin viisumissa jäljellä olleita päiviä ja ennen Kirgisiaan poljettavia kilometrejä, ja totesimme että pian oli lähdettävä mikäli emme haluaisi järjestää samanlaista kiirettä maasta poistumisen kanssa kun teimme Venäjällä. Edellisillan voimakas pölymyrsky oli laantunut. Nyt aurinko lämmitti modernin Astanan taivaalla. Puikkelehdimme tornitalojen ohi kaupungin laidalle. Kaupunki loppui yhtänopeasti kuin oli alkanutkin.

Vähän väliä autoilijat hiljentivät vierellemme kysyäkseen mistä olimme tulossa, minne menossa ja kuinka kauan olimme matkanneet. Vaikka kieli oli välillä kazakki venäjän sijasta, vastasimme yleensä oikein, sillä suurin osa ihmisistä kysyi jo liiankin tutuksi tulleet kysymykset samassa järjestyksessä. Osa autoilijoista jätti hiljentämättä, mutta yritti silti epätoivoisesti ehtiä kysymään samat kysymykset vauhdista. Mukava poikkeus itseään toistaviin keskusteluihin oli kun tuttu Venäjällä tapaamamme moottoripyöräilijä ohitti meidät. Hän oli nyt myös matkalla Kirgisiaan.

Pohjois-Kazakstanin vehreistä pelloista ei ollut enään tietoa. Pellot kuivuivat ja muuttuivat hiekkaisemmiksi sitä mukaa mitä etelämmäksi etenimme. Puut katosivat kokonaan maisemasta ja horisonttiin ilmestyi pieniä vuoria. Yhtenä sateisena iltana poljimme pimeään asti löytääksemme nuotipuita. Pari poliisia pysähtyi tarkistamaan olimmeko aivan järjissämme. Kehottivat meitä menemään nukkumaan. Jatkoimme vielä hetken kunnes näimme hämärästi ison möykyn kaukana tyhjällä hiekkamaalla. Möykky paljastui vanhaksi savirakennelmaksi joka taisi olla hauta. Olimme litimärkiä ja kylmettyneitä. Lähistöltä löytyi onneksi hylätty rikkinäinen penkki, jonka pistimme tuleen. Samalla sade lakkasi.

lauri_vuori

Seuraavana aamuna heräsin telttani ympärillä olleiden lampaiden määkimiseen. Pakkasimme kimpsumme ja lähdimme tielle. Päivä oli lämmin. Maisemat karuntuivat entisestään. Astanan jälkeen kahviloiden ruokalistoihin ilmestyi lagman niminen nuudeliruoka, jota syödään koko Keski-Aasiassa. Emännät itse rullailivat nuudelit taikinasta omin käsin. Osassa paikoista lagmanit tarjoiltiin keittona, joissain paikoissa wokkina. Hyvää vaihtelua venäläiselle keittiölle! Söimme muutamat lagmanit päivän mittaan ja leiriydyimme tälläkertaa hyvissä ajoin. Pistimme teltat puskan taakse tien viereen. Toisella puolella tietä reilun kolmen kilometrin päässä törrötti korkein vuori pitkään aikaan. Heitimme reput selkään ja lähdimme valloittamaan vuorta. Jätimme pyörät puoleenväliin nojaamaan toisiaan vasten, että varmasti löytäisimme ne myös auringon laskettua.

lauri_iltahaaste

Huipulta näkyi pitkästi päivällä polkemaamme tietä. Otimme muutamat kuvat, ennen kuin pimeä pakotti meidät laskeutumaan. Suunnistimme kaukana näkyvien autojen valojen avulla kohti tietä, mutta pyöriä ei näkynyt missään. Aloimme haravoida peltoa taskulamppujemme avulla, mutta mitään ei löytynyt ja lopulta olimme takaisin tiellä, telttojemme luona. Ei muuta kuin takaisin kohti vuorta taskulamppujen kanssa. Tunnin sekoilun jälkeen pyörät lopulta löytyivät siitä mihin ne jätimmekin. Sinä yönä uni maittoi.

lauri_ja_vesimelooni

Aamulla autoilijat varmistivat tervehtivillä tööttääyksillään, ettemme nukkuneet pommiin. Suurin osa vastaan tulleista autoista oli vanhoja puisia kourma-autoja, jotka oli ahdettu kattojaan myöten täyteen vesimelooneja. Niitä usean päivän seurattua kasvoi vesimelooninnälkä niin suureksi, että Lauri viittoi yhden autoista pysähtymään. Pihalle tuli kaksi nauravaista karvaista miestä valtava vesimelooni mukanaan. Vaihdoimme kuulumiset ja poistuimme tiensivuun nauttimaan saamaamme ilmaista illallistamme. Siitä eteenpäin söimme vesimelooneja lähes joka päivä.

Vesimeloonirekan kuljettaja ja Lauri.

Vesimeloonirekan kuljettaja ja Lauri.

Katsellessamme veneitä suuren turkoosin Balkhash järven rannalla satuimme jonkin sortin poliisipäällikön kanssa samaan aikaan portille josta pääsi aidatuun poliisi- ja pelastusvenesatamaan. Hetken mietittyään poliisi kutsui meidät tutustumaan satamaan, ja lopulta veneajalulle poliisiveneellä. Otimme tarjouksen vastaan, ja niin me seilattiin poliisiveneellä Balkhash järvellä. Iltapaloista ei meidän sinä iltana tarvinnut huolehtia sillä veneajelun jälkeen poljimme Balkhash kaupungin läpi ja eräs kauppias huuti meidät juttusille ja antoi meille kassillisen ruokaa mukaan. Poistuimme kaupungin laidalle, jossa kiipesimme aution kaksikerroksisen talon katolle yöksi.

Hevosia pellolla.

Hevosia pellolla.

Seurasimme Balkhash järven länsirantoja usean päivän ajan. Ilma oli äärimmäisen kuumaa ja kuivaa. Pidimme taukoja tietä alittavien viemäriputkien sisällä, niiden ollessa yleensä ainoa varjoinen paikka. Muutamaa kylää lukuunottamatta alueella ei ollut ollenkaan asutusta. Kylissä lehmät etsivät viimisiä kuivia heiniä piikkikasvien ja roskien seasta. Yhdelle näytti maistuvan muovipussikin, kun muuta ei ollut tarjolla. Eräänä aamuna seitsemän kamelia ohitti leirimme.

Kylässä lehmillä oli ruoka vähissä.

Kylässä lehmillä oli ruoka vähissä.

Erkanimme järveltä etelään kohti Shuta, kohti paikkaa josta kaikki vesimeloonien kuljettavat kertoivat lähteneen. Nousimme pienene vuoriston päälle, josta avautui näkymä alas vehreille vesimelooni pelloille. Tien sivussa oli vähän väliä kaislamajoja, joista vesimelooneja myytiin. Yksi maanviljelijä kutsu meidät pellonlaidalle pieneen majaan syömään. Pian seuraamme liittyi tuttu lava-autolla liikkuva kolmikko, jonka olimme tavanneet edellisten päivien aikana jo kahdesti.

Lauri, "tuttu kolmikko" ja vesimelooniviljelijä.  Huom. meidät pistettiin istumaan parhaalle (ja ainoalle) penkille.

Lauri, ”tuttu kolmikko” ja vesimelooniviljelijä. Huom. meidät pistettiin istumaan parhaalle (ja ainoalle) penkille.

Viimeisenä yönä Kazakstanissa pystytimme leirimme viiden metrin päähän hunajameloonipellosta. Ilta- ja aamupalaa ei siis tarvinnut kaukaa etsiä. Heti Shun jälkeen maisemaan ilmestyi Kirgisian puolelta näkyneet valtava lumihuippuiset vuoret. Poljimme Kordayn rajanylityspaikalle illalla. Passintarkastuskopin ovella röhnötti laiskan näköinen seinään nojaava korkea-arvoisempi sotilas. Hän ei päästänyt meitä pitkähköön passin tarkastusjonoon, vaan otti pasiimme kouraansa ja kävi itse takahuoneessa leimaamassa ne. Sitten me vaan rullailtiin Kirgisian puolelle. Helpompaa rajanylitystä ei olisi voinut toivoa. Emme edes tarvinneet viisumeita.

Kirgisian pääkaupunki, Bishkek alkoi melkeen heti rajalta. Maa vaikutti huomattavasti kehittymättömämmältä, kuin Venäjä tai Kazakstan. Äidit kantoivat lapsiaan sylissä, sillä lastenrattaat oli valjastettu bisneskäyttöön. Niillä joko kuljetettiin leipiä, limsoja tai muuta ruokaa basaarille myytäväksi. Osa kaivojen kansista oli otettu teiltä parempaan käyttöön. Keskustan jalkakäytävillä oli vaakoja parhaimmillaan viidenmetrin välein ja niissä sai punnita itsensä seitsemän eurosentin hintaan. Pääteiden liikennevaloissa kaistojen välissä kulki rampoja kerjäämässä rahaa pysähtyneiltä autoilijoilta. Liikennevalot eivät paljoa autoilijoille merkinneet, jos tilaa oli, niin autot matelivat risteyksen yli punaisilla ja kun vihreät vaihtui, niin liikenne oli jo täydessä vauhdissa.

Menimme ensimmäiseen kohtuu hintaiseen hotelliin, jonka löysimme vaivatta. Otimme samantien huoneen kuukaudeksi. Onnistuimme viimein saamaan viisumit Kiinaan, vaikka sen piti olla mahdotonta. Hankimme uudet viisumit Kazakhstaniin, sillä sieltä pitäisi olla helpompi rajanylitys Kiinaan kuin Kirgisiasta. Hankimme myös Working Holiday viisumit Australiaan valmiiksi. Pesimme ja huolsimme pyörät, paikkasimme teltat ja housut. Lauri vaihtoi satulansa Brooks B17 Narrow:sta leveämpään Brooks B67:ään. Kävimme vaeltamassa vuorilla Ala Archa kansallispuistossa. Söimme hyvää ja halpaa ruokaa, pyörimme basaareilla ja siinä se kuukausi sitten menikin.

IMG_2477

Processed with VSCOcam with g3 preset

IMG_2469

IMG_2471

One Comment

  • walde sanoo:

    Teilä on kyl niin unelma aika elämässä, mitä tulette muistaa vielä kauan.

Leave a Reply