Uraleille pääsy oli siintänyt meidän mielessä jo ennen matkalle lähtöä. Ajatuksena onkin ollut, että ne ovat vähintään ylitettävä. Vaikka näillä jylhillä vuorilla hajotuksen ja maitohappojen määrää ei voi sanoin kuvailla, monta hienoa kokemusta myöhemmin selvisimme takaisin tasamaalle. Palataan kuitenkin hetkeen, jolloin keltanokkina emme tienneet vielä mitään ylämäistä.

Ufasta lähdimme suihkun raikkaina joka oli outo tunnetila monien haisevien telttaöiden jälkeen. Kävin jopa parturissa korjauttamassa lettini, jolle Antti oli veitsellään (omasta pyynnöstäni) suorittanut, ”hieman” epäonnistuneen leikkauksen. Tiesimme siis, että Uraleiden alkuun on noin 50 kilometriä ja aloimme polkiessamme jo toivoa näkevämme korkealle nousevia huippuja. Tätä ennen tankkasimme itsemme täyteen paikallisissa kahviloissa valmistettuja erilaisia keittoja, joiden euron juustoa vastaava hinta ei keventänyt lompakkoa juurikaan, mutta sai vatsan juuri sopivan täyteen. Nämä kahvilat on tehty lähinnä rekkakuskeja varten ja taitaa olla melko hyvä bisnes, koska niitä on hirveästi joka puolella. Iltasella saimme ensimmäisen viitteen Uraleista, kun taistelimme miljoonien hyttysten kanssa aivan hikisinä. Se siitä suihkun raikkaudesta.

DSC07336

Huomasimme aamulla, että hyttyset olivat päättäneet jäädä hengaamaan telttojemme ympärille aamupalan toivossa, mutta mepä yllätettiin ne savuavalla nuotiolla. Saatiin savusta myös Riversanddeserts- miehille ominainen nuhruinen haju ja se todellakin siitä suihkun raikkaudesta. Ensimmäiset vuoret alkoivat nousta edessämme, joka oli hieno vaihtelun pitkän tasamaalla ajelun jälkeen. Maisemien ihailun ohessa sai olla tosi varovainen tien kanssa. M5 tie, joka on aivan jumalattoman vilkas rekoista sai meidät todellakin varpailleen viimeistään kun rekan ohittaessa meinasi sivupeilini lähteä mukaan. Pääsimme kuitenkin hieman rauhoittumaan, kun saksalaiset ”asuntoautomatkailijat” Paula ja Guido olivat pysähtyneet edellemme ja kysyivät tarvitsisimmeko mitään. Aluksi emme keksineet mitään, mutta heidän tarjoamien kahvien ääressä lisäsivät he meidän hyttysmyrkkyvarastoa öillisiä taisteluita varten, sekä toisen huomioliivin uuvahtaneita rekkamiehiä ajatellen. Jos Venäjän ei niin hyvillä teillä matkustelu kiinnostaa ja miettii kulkuneuvoa, niin tällainen jytkympi asuntoauto voi olla juuri mitä etsit. Lisää heidän seikkailuistaan löytyy täältä. Upeat maisemat sai meidät moneen kertaan ihan vain pysähtymään ja hämmästelemään. Päivän päätteeksi löysimme mahtavan telttapaikan, jossa ihmettelimme suut auki taivaalle ilmestynyttä kummallista pyrstötähden kaltaista sääilmiötä, joka katosi räjähtäen ilmakehään ja fiilistelimme muutenkin upeaa tähtitaivasta, jolle Uralin öiset kukkulat antoi oman tunnelmansa.IMG_1621

Oltiin kierrätetty Antin matkalla moneen kertaan revennyt legenda makuupussi tekemällä siitä vielä molemmille suomenliput. Näitä lippuja koitimme heilutella suomalaisille moottoripyörämatkailijoille, jotka suhauttivat ohitsemme Uralin mutkikkailla teillä. Olisi ollut kiva rupatella vähän suomeksi, mutta jäbillä taisi olla kiire eksoottisimpiin paikkoihin ja me 20km tuntivauhdilla kulkevat etanat ei saatu niitä kiinni, vaikka laitettiin polkimet laulamaan ihan kunnolla. Kun noita polkimia tarpeeksi laulattaa tulee ihan hirveä nälkä. Onneksi joka kylästä löytyy ”Produkt” tai ”Magasin” nimellä kulkevia pieniä kauppoja. En tiedä mitä eroa noilla on mutta paikallisille ero tuntuu olevan huomattava. Pikkasen tosin alkaa mielikuvitus loppua, kun suurimmasta osasta kauppoja saa lähinnä leipää ja jotakin purkkilihaa. Saattaa sieltä löytyä jostain takahuoneesta banaaneitakin mitkä otamme yleensä aina kaikki. Tällä kertaa käydessämme kaupassa tässä valtavan hienossa vuoristokylässä ajoi kaupan eteen kaupan omistaja. Tämä tyylikäs Armenialaismies ja hänen ystävänsä alkoivat kysellä reittejämme ja matkastamme yleisesti. Kerroimme perus tarinat ja he ehdottivat, että me voisimme tulla heidän luokseen suihkuun. Pitkien ja hikisten ylämäkien jälkeen suihku kuullosti jumalaiselta ja sovimme, että seuraamme heidän autoaan pyörillämme. Talot vilahtelivat ohitsemme ja muutaman kilometrin päässä tajusimme, että heidän koti ei välttämättä olekaan niin lähellä. He tarjoutuivat ottamaan tavaramme kantoon heidän takakonttiin, josta olimme samantien tosi tyytyväisiä. Tosin kun luukku iskettiin kiinni, aloimme ajatella, että olikohan sittenkään hyvä idea laittaa ihan KAIKKEA sinne takakonttiin. Noh, auto ei kuitenkaan ikinä lähtenyt näkyvistämme ja kymmenen kilometrin jälkeen talo löytyi, jossa tämän kivan iltalenkin jälkeen todellakin tarvitsimme suihkua. Koko Armenialaisperhe tuli meitä siinä katselemaan ja kyselemään matkastamme. Vuorotellen toinen meistä kävi suihkussa ja toinen vastaili perheen kyssäreihin. Lähtiessämme meille vielä annettiin mukaan himona pitsoja ja piirakoita ja sitten mentiin nuotion ääreen nauttimaan niistä.

DSC07357

Seuraavan päivän yhdentoista kilometrin nousun ja seitsemän kilometrin laskun aikana todellakin tiedettiin, että ei olla ihan tasamaalla. Rääkättiin itseämme vielä kiivetessämme ja raahatessame pyöriä näköalapaikalle, johon pääsimme hirveällä työllä ja totesimme, että ei siellä mitään näy, koska oli liikaa puita joka puolella. Oli pikkasen voittajafiilis kun joutui vielä riehua siellä hyttysten kanssa. Lasku toki oli mukava lukuunottamatta etulaukkuani, joka hajosi 50km tuntivauhdissa ja meinasi käydä vähän hassummin sen mennessä pinnojeni väliin. Pinnat olivat minulla muutenkin löystyneet ja halusin niihin pikaista kiristystä. Olimme saapuneet Zlatoust kaupunkiin, jossa löysimme jälleen kerran hienon telttapaikan, tosin tällä kertaa paikallisen Vitalyn avulla. Vitaly näytti meille telttapaikan ja aamulla hän tuli auttamaan minua pinna-avaimen etsimisessä. Avain löytyi ja sain hätäkiristykset vanteisiini tehtyä. Saimme kuulla myös kristallinkirkkaasta järvestä, joka olisi suunnileen matkamme varrella. Seuraavana aamuna söimme nuhruisesta kioskista ostetut tortillat ja ajatuksisaamme oli kirstallinkirkkaalle järvelle pääsy. Saavuimme hiekkatielle, joka veisi meidät tälle Turgoyak järvelle. Ajattelimme, että ei kai sitä voi missata ja päätimme lähteä seuraamaan tietä. Yksinäisellä polulla ensimmäisenä vastaan tuli hyttyset. Niitä seurasi muutama vesistön ylitys, jonka jälkeen tuttu hajotus alkoi hiipiä luoksemme. Aivan kuraisina saavuimme järvelle, joka ei nyt hirveästi meitä ihmetyttänyt. Näytti lähinnä ihan normaalilta suomalaiselta järveltä. Samalla rannalla oli muutamia venäläisiä nauttimassa kesäpäivästä ja kysyimmekin heiltä, että millaisena tie jatkuisi, kun ei hirveästi huvittanut mennä takaisinkaan huonoa tietä. He sanoivat että ”Normal!”, mahtavaa. Jatkomme siis tätä ”Normaalia” tietä, joka tosiassa oli aivan järkyttävän huono. Maastopyöräilijöitä tuli vastaan huippujousitetuilla pyörillä, joista osa oli rikki, mönkijöitä oli juuttunut napaan asti mutaan. Autettiin tämä kyseinen tapaus sieltä ja jatkoimme matkaa. Ihmiset kyllä pikkasen katteli, että mitäs te täällä teette ei jousiteuilla pyörillä, mutta meidänpä Pelagot kesti nuo mäet kuin kotikatumme. Tämän 30 kilometrin järvikierroksen jälkeen löydettiin telttapaikka, jossa Antilla tuli hieman huono olo ilmeisesti aamuisista tortilloista.

DSC07467

Seuraavat päivät otettiin vähän rauhallisemmin rullaamalla kohti Tseljabinskiä missä meillä oli Pietarin läheltä saatu kontakti. Vuorenhuiput ja pitkät ylämäet alkoivat jäädä taakse ja edessä ei ollut enään muuta kuin peltoa. Tseljabinskissä löysimme hymyilevästi vastaan tulevan Vladimirin, jolla oli meille paikka nukkua. Vladimir ja hänen ystävänsä Jevgenij vei meidät muutaman päivän sisällä katsomaan yhtä maailman saastuneimmista kaupungeista, grillijuhliin ja esitteli meille miljoonan asukkaan  kotikaupunkiaan. Sähkömies Vladimir korjasi vielä meidän Brunton aurinkokennolauturin, joka on ollut meille tärkeä, kun sähköä ei ole ollut saatavilla. Olemme Antin kanssa aivan ihmeissämme meitä kohtaan saamastamme vieraanvaraisuudesta ja olemme siitä todella tyytyväisiä, etenkin raskaiden Uraleiden jälkeen.

2 Comments

  • Helka sanoo:

    Olette hienosti saaneet päivitettyä näitä ja FB sivuja. Miten se onnistuu siellä maaseudulla ja syrjäkylissä? Entä netti – otatteko yhteyttä satelliitin vain wlanin kautta? Myös Bruntonin aurinkokellolaturi kiinnostaa kun ollaan lähdössä itsekin reissuun syrjäseuduille.

    • Lauri sanoo:

      Kiitos! :) Ostettiin Antin iPhoneen nettiaikaa ja sillä ollaan pärjätty hyvin. Toki jos jossain kahvilassa tai hotellissa ollaan, niin käytetään nopeampaa Wifiä. Yllättävän hyvin niitä löytyy Venäjältä. Aurinkokennolaturi on kyllä ollut hyvä kun tarvitaan akkua meidän puhelimiin ja musalaitteisiin. Se ei välttämättä tarvitse edes täyttä auringonpaistetta aloittakseen latauksen. Tosin meidän päivästä toiseen käytössä sen päivät alkavat olla hieman ohi. Hieman heikkojen liitinten ja johtojen takia se on hajoillut.

Leave a Reply